Kummityttöni on yksi kevään ylioppilaista: tiedossa on siis iloiset juhlat. Kummityttöni äiti toivoi puhelimessa, että pitäisin lakkiaisissa puheen, kun ”ne juhlistavat tilaisuutta”.
Ensireaktioni oli meille suomalaisille tyypillinen. Kaikesta ammatin tuomasta esiintymiskokemuksesta huolimatta puheen pitäminen tuntui vaikealta.
Juhlapuheen ei tarvitse olla juhlallinen
Tässä vaiheessa aika moni meistä keksii hyviä syitä ja selityksiä välttyäkseen tehtävästä. Juhlapuheella on monien korvissa jopa negatiivinen kaiku. Usein se onkin tarkoittanut katteettomia lupauksia, ympäripyöreää hymistelyä ja moneen kertaan kuultuja fraaseja.
Yhden yön nukuttuani olen jo toista mieltä. Kysymys ei ole mistään suorituksesta. Minun ei tarvitse miettiä muiden reaktioita tai omia juhlavaatteitani.
Tärkeää ja olennaista on se, mitä haluan kummitytölleni sanoa. Ei haittaa vaikka liikutun, juhlakansa kyllä sen ymmärtää. Onhan meillä oikeus liikuttua muuallakin kuin urheilukatsomossa.
Puhukaamme meille tärkeistä ja tosista asioista
Mistä sitten puhuisin? Muistin, että lähetin kummitytölleni kortin, kun hän aloitti koulunkäynnin. Korttiin olin kirjoittanut toivotuksia tulevaa koulumatkaa varten. Siitä aloitan.
Oppikirjojen mukaan puhe on pituudeltaan 3-15 minuuttia. Juhlapuhe on ehkä mieluummin kolmen minuutin luokkaa. Juhlissa kukaan ei halua kuulla luentoa. Kolmessa minuutissa ehtii hyvin sanoa olennaisen ja tärkeän.
Ja pieni vinkki: kaikki ensi syksynä koulun aloittavien isät, äidit ja kummit, kirjoittakaa ylös tuntojanne. Noin kahdentoista vuoden kuluttua tiedätte, mitä haluatte koulunsa päättäjälle juhlapuheessanne sanoa.
Kannustankin kaikkia tarttumaan haasteeseen ja luomaan yhdessä uutta suomalaista juhlakulttuuria. Pitäkäämme omannäköisiä, rohkeita ja hulluja puheita. Puheita, joita itse haluaisimme kuulla.
Merkityksellisiä ja iloisia juhlia kaikille!
SAMI NIEMINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti